Heljä Huttusen kuvamuistelu Vilhelmiina Kunnaksen, s. Pentikäinen viipurilaisesta perheestä ja Jaakon urheilu-urasta.

Olen Heljä Huttunen, s. Kunnas Lappeenrannasta, sairaanhoitaja, terveydenhoitaja ja työterveyshoitaja Lappeenrannasta. Liityn Pentikäisiin isäni Jaakko Kunnaksen kautta, jonka äiti, siis isoäitini oli Vilhelmiina Pentikäinen. Isältäni jäi joitakin laatikollisia sukua koskevia papereita, muistelmia,valokuvia ja lehtileikkeitä, jotka joutuivat lopulta minulle veljeni Juhanin äskettäin kuoltua. Isäni ei koskaan ”ehtinyt” järjestää tätä jäämistöään, mutta olen nyt toimittanut hänen Enson aikaista urheiluaineistoaan kuvineen Imatran museolle ja Outokummun aikaista Okun tehdasmuseolle. Jäljellä on vielä Suomen Urheilumuseolle menevät dokumentit.

JAAKON TYÖSTÄ
Meidän perhe asui kouluaikanani isäni työn tähden kirjaimellisesti urheilukentän laidalla Outokummussa, minne isä valittiin kaivoksen sosiaalipäällikön alaisena vastaamaan tehtaan henkilöstön ja samalla paikkakunnan liikuntatoimesta. Isä oli taustaltaan sekä voimistelija että liikunnan monitoimimies, joka hankki lukuisten urheilulajien tuomaripätevyydet ja pani koko paikkakunnan liikkeelle, ensin Ensossa Enso Gutzeitin (Tornator) tehtaan palveluksessa, sitten Okussa. SVUL:n Pohjois-Karjalan piirin aktiivina hän kirjoitti paljon urheilusta sekä paikallisiin että valtakunnan lehtiin, mm. Helsingin Sanomiin urheilutoimittajan roolissa kilpailuuutisia ja pakinoita, joista on paljon jäljellä lehtileikkeitä. Omasta elämästä syntyi myös paljon konekirjoitettuja muistoja.

VILHELMIINA KUNNAKSEN SUKUJUURET
Tähän kokoontumiseen minua pyydettiin kertomaan Viipurin Pentikäisistä, koskapa Miina-mummoni kuului Nilsiän Kaaraslahdessa suureen sisarussarjaan, josta muut paitsi tytär Eeva muuttivat pois kotoa yksi toisensa jälkeen, useimmat Viipuriin ja Antreaan. Velistä Vilhelm muutti Valkealaan ja Hilda Kuopioon. Eeva jäi Kaaraslahteen avioiduttuaan Taavetti Heikkisen kanssa. Nimittäin isä Wilhelm Pentikäisen (1835 – 1898 ) ja äiti Anna Sofian, s, Hartikaisen (1844 – 1913) kotimökki ei tarjonnut aikuistuville kymmenelle jälkeläiselle riittävää elantoa.

Perheen pojista vanhimpana Pekka oli joutunut kerjuulle jo 12-vuotiaana. Kotoaan Pekka lähti ensimmäisenä Pietariin 17 – vuotiaana Nobelin verstaaseen, mistä sitten siirtyi Antreaan rautateille. Sinne hän kutsui 12 – vuotiaan Miina-sisaren taloudenhoitajaksi. Varsinaiseksi kotipaikaksi muodostui kuitenkin Viipuri.

Kunnaksen perheen lapsia koulutettiin kutakin taipumustensa ja kykyjensä mukaan. Siihen varmaan isä Juhon työ arvostetussa veturinkuljettajan ammatissa toi riittävän toimeentulon. Viipuri oli monien koulujen kaupunki. Isäni Jaakko kävi Viipurin suomalaista kansakoulua ja 5 luokkaa lyseota, sitten suoritti kauppakoulun, jonka
nimi kuului Linnalan Kauppakoulu Wiipurissa. Taunon ja Teemun opinnoista kouluajan jälkeen ei ole dokumenttia, mutta molemmat toimivat liike – elämässä, Tauno Askon liikkeissä ja Teemu perusti myöhemmin Helsingissä Mainos Kunnasnimisen mainostoimiston ns. Makkarataloon rautatieasemaa vastapäätä. Molemmat
viimemainitut olivat hyviä piirtäjiä. Tytöistä Allin koulutusta en tiedä, mutta hän toimi Helsingin kansakoulujen palkkatoimiston kanslistina. Soini oli maitokaupassa myyjänä, ja Elma, joka lähes kuuroutui lapsena, toimi perheissä kotiapulaisena. Helmikin oli virkanainen Helsingissä, mutta tarkempaa en hänen työstään tiedä.

MATKUSTELUA
Mummo Vilhelmiina matkusteli myöhempinä vuosinaan. Rautatieläisten perheenjäsenten oli helppo matkustella rautateiden vapaalipulla ja mummokin kävi lastensa luona eri paikkakunnilla, myös meillä Outokummussa. Muistelen, että mummolla oli aina matkoillaan oma patja mukana. En vain tiedä
miten se kuljetettiin!

ELÄMÄÄ VIIPURISSA
Mutta palataan vielä Viipuriin. Juhon ja Miinan esikoinen Matilda menehtyi heti syntymävuonnaan ja seuraavaksi syntynyt Lauri, veljiensä esikuva monessa asiassa, kuoli vain 25 – vuotiaana keuhkotautiin, juuri kun oli valmistunut metsänhoitajaksi Helsingin Yliopistosta. Uskon että Laurin koulutus niin kaukana kotoa ja silloisten liikenneyhteyksien päässä oli ollut suuri ponnistus isolta perheeltä. Perhe suri menetystä, samoin Laurin ystäväjoukko. Hautajaisista oli lehdessä kuvaus, jossa mainitaan myös varatuomari Vilho Pentikäisen puhe. Laurikin oli ollut nuoresta asti voimistelija, uimari ja urheilija, olipa opettanut nuoremmille veljilleen ”jäähokkeeta”, jota pelattiin läheiselle lahdelle jäädytetyllä kentällä narupalloilla, isäni kertoman mukaan.

Tarina kertoo erään setäni mukaan, että kun toinen veturinkuljettajaperhe tuli kylään toisen luo, he saapuivat aina täsmälleen sovitulla ajalla, varmaan taskunauriin tarkkuudella, ja kuului kuulutus tähän tapaan: ” Savon linja saapuu täsmälleen ajallaan…” Sukulaisista puheen ollen lisätieto tältä viikolta: Jaakolla oli täti nimeltä
Tilda Pentikäinen, joka oli siveyspoliisi, oli Jaakko kertonut siskolleni.

KULTTUURIA JA LIIKUNTAA
Viipuri oli paitsi tunnettu koulukaupunki, myös kulttuurikaupunki ja monien taide- ja musiikkioppilaitosten alkuperäinen kehto. Monet oppilaitokset muuttivat sotien jälkeen muualla Suomeen. Se tunnettiin myös urheiluseurojen kaupunkina. Ainakin Tauno ja Kalervo olivat kuoromiehiä. Kalervo keräsi vielä Hyvinkäällä asuessaan jätepaperia silloisen kuoronsa hyväksi. Tauno soitti viulua. Isäni ja Lauri olivat voimistelijoita. Isäni mainitsee muisteloissaan usein Wiipurin Reippaan, v.1891 perustetun urheiluseuran, joka keskittyi alun perin voimisteluun, myöhemmin muihinkin lajeihin ja toimii nyt Lahdessa. Seura oli SVUL:n edeltäjä ja Suomen
korkeatasoisin voimisteluseura, jossa telinevoimistelusta tuli päälaji perinteisen sauva- ja vapaaliikevoimistelun ohella.

Isäni papereissa on myös muistutuskirja kouluajalta. Muistutuksia tunnin istumisineen näkyy olleen 3 kpl, mutta yksi hauskasta syystä, kun Jaakko kiipesi avoimesta ikkunasta voimistelusaliin!

Karjalan Riennon iltamatilaisuudessa Jaakko sai esiintyä ensi kerran 12 – vuotiaana. Hän kertoo: ”Kotipihassa Viipurin Loikkasen kylässä oli rekkitanko kiinnitettynä halkoliiterin seinän viereen ja siinä poikasena opettelin joitakin pyörähdyksiä Lauriveljeni opastuksella. Isä pystytti 4 metriä korkean sauvan kotipihaan kiipeilyä varten.
Viipurin Suomalaisen Lyseon pihamaalla olleessa rekissä olin yksi innokkaammista kieppujoista. Myös olin käynyt kylämme VPK:n talossa katsomassa aikamiesten harjoituksia rekillä ja sain luvan pyöriä myös vuorollani siinä.” Sitten hän kertoo, miten hänet pienestä koostaan huolimatta kelpuutettiin esiintymään ensi kertaa. Hän
oli saanut VPK:n varastokaapista miesten pitkät palttinaiset voimisteluhousut, jotka Miina – äiti oli pessyt ja lyhentänyt sekä silittänyt ryykkyraudalla edestä ja takaa niin, että prässilaskokset jäivät hassusti sivuille. Rekkiin nostettuna hän suoritti pyörähdyksensä ja nojapuutkin sujuivat virheettömästi. Mutta hän ei ymmärtänyt,
miksi sai niin runsaat taputukset ja miksi yleisöä nauratti – kuin vasta jälkeenpäin! Lyseoon siirryttyään Jaakko sai voimistelusta kympin, vaikka muiden aineiden kanssa oli vähän niin ja näin, hän kirjoitti. Innokkaat voimistelijat perustivat Lyseon voimisteluseuran, harjoittelivat koulutyön jälkeen ja järjestivät voimistelujuhlan
koulutovereille liikeohjelmineen ja pyramideineen.

Varsin nuoresta iästä perheen lapset lähtivät tienaamaan, jos ei muuten, niin koulun kesälomilla. Niistä näkyy saaneen työtodistuksetkin: Jaakolla niitä on Pesosen liikkeestä harjoittelijana v.1919 ja 1921 rautatiellä rataosastolla rakennusapumiehenä. Ennen avioitumistaan Jaakko toimi vakituisena varastokirjanpitäjänä ja myyjänä Starckjohannin rautakaupassa 8 vuotta. Kun hän suunnitteli häitä äitini kanssa ja pyysi palkankorotusta, oli rautakaupan johtaja tokaissut: ”Herra Kunnas, te sopisitte paremmin sirkukseen! ”

VAPAA-AJAN VIETTOA
Kunnaksen perhe teki sunnuntaisin – ainoa vapaapäivä siihen aikaan ja vielä omassa lapsuudessani – veneretkiä Huusniemen saareen, joista on Jaakon kirjaamia muistoja: kun kaikki eivät kimpsuineen ja kampsuineen mahtuneet yhdessä samaan veneeseen, pojat haettiin salmen yli erikseen. Sateen sattuessa vene käännettiin kumoon ja perhe pakkautui sen alle suojaan. Saaressa syötiin ja juotiin ja palattiin illalla väsyneinä
takaisin. Saarimatkoilla seurusteltiin usein myös enojen perheitten kanssa samoissa puuhissa.

MUUTTO LOIKKASEEN
Isä muisteli myös, että he pojat ja siskotytöt kävivät äidin kehotuksesta pyhäkoulussa Loikkasen rukoushuoneella sunnuntaisin. Vanhemmat ostivat näet – erinäisten muuttojen jälkeen – talon Viipurin
esikaupunkialueelta Loikkasen kylästä v. 1905. Poikasten puuhista jäi isäni mieleen hiekan kärräys hiekkakuopasta vajaan kilometrin päästä kotipihalle kottikärryllä ja puulaatikolla muutamasta pennistä kuormaa kohti. Juho oli tähän pihan hiekotukseen kehottanut, ja kyllä pojat hiekkaa kärräsivätkin! Isäni kertoi, että kun heidän poikien leikit pihalla muuttuivat rajummiksi, aina yksi muisti hihkaista: ” Nyt pojat, meidän pitää rauhoittua, ettei Miina taas räjähdä!” Myöhemmin tuli muutto Papulaan v.1927, jossa vanhemmilla oli ennen sotaa asuntoosake. Seuraavana vuonna Jaakko jo lähti kotoa. Kun hän erään voimistelumatkan
yhteydessä neuvostoaikana v.1959 pääsi junasta käymään tunniksi Viipurissa, siinä pienessä asunnossa asui 3 perhettä. Aiemmin asemalla passintarkastaja oli antanut valokuvausluvan, mutta nyt paikkaa kuvatessa paikalle juoksi aseistettu sotilas häntä pidättämään. Häntä kuulusteltiin läheisellä vartioasemalla, mutta vapautettiin, kun oli kiire ehtiä junaan ja oli itse ensin valottanut kuvansa pilalle. Hän ehti sitä ennen vielä tutkimaan hävitettyä kaupunkia 35 minuutin ajan!

MATKOJA NEUVOSTOLIITOSSA
Jaakko oli käynyt vuosina 1954 ja 1959 Leningradissa voimistelujoukkueen mukana sen johtajana. Matkasta on säilynyt Jaakon lehtiartikkeli ja kuvia. Neljä Kunnaksen veljestä teki kotiseutumatkan Leningradiin ja Viipuriin 5.6.1970, josta on tallella Taunon 6-sivuinen kertomus. Työnjako oli sovittu seuraavasti: Teemu ajaa, Jaakko ja Tauno valokuvaavat ja Kalervo toimii matkaradiona: ” Hää ku on nii haastavaine ja kova laulamaa”, kuului perustelu. Taunon lisäurakaksi sovittiin opetella venäjän sanoja, kun tulkkeja ei riittänyt yksityisautoihin. Hän sai oman kertomansa mukaan parin viikon tankkaamisella opittua rautaisen annoksen hyvästä oppikirjasta nimeltä Vaivatonta venäjää matkailijoille. Tauno kirjoittaa: ”Apua siitä olikin, pelastipa lopulta pahasta pinteestäkin” ja ”Yllättävän monta vennään sannaa oli tuttua jo entisestä Viipurin puhekielestä nitshevoosta harasoota myöten”, toteaa Tauno raportissaan.

Yksityiskohtainen raportti eri rakennuksista kertoo ensin menomatkalla Papulasta mm: ”Asemarakennuksesta oli säästynyt se pää, jossa rautatielääkärillä (Järnström) oli vastaanotto. Kun aikanaan ruvettiin käyttämään valkeita maitovaunuja ja niitä seisoi jonossa maitolaiturilla, tiesivät Papulan pojat selittää, että ne ovat Järnströmin aspiriinivaunuja. Tuon kunnon tohtorin lääke kun oli yleensä aspiriini”, kertoo Tauno.
Monin paikoin oli kuulemma vaikea tajuta oliko talo entinen vai uuden asukkaan rakentama tai korjailema. Kaikki näytti vanhalta! Romanttinen muistikuva entisestä kotikylästä kyllä romahti. Oli lautahökkeleitä, romua ja pensaikkoa kivijaloilla, kaikki sekin ainoastaan jäljellä kotitalosta. Ystävällistä ja ihmettelevää väkeä kertyi
ympärille. Entiselle kotipihalle kyhätystä hökkelistä nousi vanha nainen, joka vei Kalervon käsikynkästä paikkoja katselemaan.

Paluumatkalla poikettiin Loikkaseen. Siellä riitti aikuisia purukumin kysyjiä, jotka seurailivat näitä valokuvaajiamme. Sitten ilmestyi miliisiauto, joka pysäytti auton, tarkasti passit ja tiedusteli syytä vierailuun. Soitti sitten jonnekin ulapuhelimella, täytti pitkän pumaagan, vaati paikallaolon syyn kirjoitettuna suomeksi sekä otti todistajien nimet. Ryhmämme sai käskyn ajaa kaupunkiin, minne ajaessa miliisi hävisi omille teilleen. Lisäharmia ei tullut, mutta veljesten tutkimukset jäivät siihen.

JÄÄKÄREITÄ JA PUNAKAARTILAISIA
Isäni elämäkerrassa mainitaan, että kun jääkäriliike teki tuloaan ja punakaarti ryhtyi värväämään nuoria miehiä puolipakolla, Lauri aikoi liittyä valkoisten joukkoihin. Äiti oli kovasti tätä vastaan, ja Jaakko sai tehtäväksi johdattaa Lauri enonsa luokse piilopaikkaan Tarmolaan. Siellä tämä oli turvassa Viipurin valloitukseen asti, kun
häntä käytiin kotoaan kyselemässä. Jaakko liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana ja kuului järjestöön sen olemassaolon ajan yht. 26 vuotta.

SUKULOINTIA SEIKASSA
Kuten olette sukukirjasta lukeneet, Eevan ja Taavetti Heikkisen kotipaikasta, Seikan tilasta Nilsiässä muodostui myöhemmin suvun kokoontumispaikka, jossa varsinkin kesäisin kävi kesävieraita myös Viipurista. Eeva-tädin vieraanvaraisuus näyttää sukukirjan kuvauksen perusteella olleen vertaansa vailla. Sinne Kunnaksen perheestä
kaikki, paitsi Juho – isä ja Lauri-veli, lähtivät evakkoon ensimmäisen kerran maailmansodan puhjettua v.1914, kun pelättiin saksalaisten maihinnousua rannikolle tai Ahvenanmaalle ja Viipuri evakuoitiin. Sukulaisia lienee isäni arvion mukaan ollut siellä kolmisenkymmentä yöpymässä aittoja ja heinälatoja myöten. Sinne Jaakko –
isänikin lähetti perheensä evakkoon uudelleen v.1941.

JAAKON VOIMISTELU-URA. KAHDET OLYMPIALAISET
Jaakon ensimmäiset suomenmestaruuskilpailut olivat 19 – vuotiaana v.1922, sijoitus toinen, mutta hän voitti Suomen mestaruuden seuraavana vuonna. Tästä kilpavoimistelu-ura lähti vauhtiin eri sijoituksilla kilpailuissa eri puolilla maata, myöhemmin ulkomailla. Määrätietoinen harjoittelu valmentajien johdolla erityisesti olympialaisia varten kannusti tästä eteenpäin.

Pariisin olympialaiset v. 1924 olivat ensimmäinen huippukokemus, johon Jaakko palasi usein lehtikirjoituksissaan. Pakolliseen ohjelmaan kuului silloin tavallisten telineiden lisäksi kiipeäminen pelkin käsivoimin 8 m korkeuteen ja suorituksen ajanotto sekuntikellolla. Harjoitteluun ei Viipurista löytynyt mistään niin korkeaa voimistelusalia. Niinpä Reaalikoulun 3: nnen kerroksen ikkunasta työnnettiin ulos
parru, jonka toiseen päähän sidottiin köysi 8 m korkeudelle. Liikunnan lehtori Nykänen otti jokaiselle vuorollaan aikaa.

Matka Pariisiin alkoi Viipurin asemalta, jonne isä saattoi poikansa kävellen ja työntäen matkatavaroita 3 km matkan kottikärryillä. Ei ollut takseja eikä liioin ajureitakaan saatavilla, Jaakko kirjoitti. Juho – isä kehotti käyttäytymään matkalla hyvin ja voimistelemaan parhaansa mukaan, antoipa 20 markan setelin matkarahaksi.
Ryhmän johtaja oli ostanut matkaliput yöjunaan Helsinkiin, josta lähti seuraavana päivänä Ariadne – laiva Stettiniin. Sieltä siirryttiin junalla Berliiniin, missä pidettiin harjoitukset ja jatkettiin yöjunalla kohti Pariisia. Matka kesti alun 4: ttä päivää. Ensimmäinen majapaikka oli meluisa hotelli Pariisin Oopperan lähellä, seuraavat yöt jo hiljaisempia. Harjoittelupaikkaa ei löytynyt, mutta paljon uutta opittiin eri maiden voimistelijoilta. Sijoitukset olivat vaatimattomia ja matka koettiin lähinnä opintomatkana. Samaa reittiä palattiin Ariadnella, ja Helsingin rannassa oli suuri vastaanotto kaikille olympiamatkalaisille: puheita, torvisoittoa, ajelua kaupungilla ja
esittäytyminen presidentti Ståhlbergille sekä muiden lajien kultamitalimiesten seppelöinti suuressa juhlassa Pallokentällä.

Pariisin matkalla kuvattiin erityinen tapaus, kun muutama olympiavoimistelija eli Jaakko ja Evert Kerttula, kokeili käsinseisontaa Eiffel-tornin kaiteella. ” Tornin korkeus on 300m maanpinnasta, mutta eipä silti poikien päätä huimannut”, kirjoitti Jaakko. Meille hän sanoi, ettei se ollut kummoinenkaan temppu, kun kyynärvarren
kohdalla oli toinen kaide tukena! Ihme että lippalakki pysyi päässä.

Harjoittelu seuraaviin Amsterdamin olympialaisiin 1928 aloitettiin nyt ajoissa. Matkareittikin sinne oli lähes sama, mutta laivana Rugen. Kaikki majoitettiin yhden perheen isoon taloon! Parhaat mieskohtaiset tulokset olivat 4. sija ja Heikki Savolaisen pronssi hevosella ja joukkueen sijoittuminen vapaaliikkeissä toiseksi.
Olympiamatka kannusti taas entistä innokkaampaan harjoitteluun.

MUITA KILPAILUJA
Vuonna 1927 Jaakko voitti ensimmäisenä suomalaisena kansainväliset voimistelukilpailut Norjassa. Palkintojenjakotilaisuudessa oli Norjan kuningaskin läsnä. Palkintona oli näyttävä hopeinen pokaali, joka nyt on pojanpojan hallussa. Oli juhlapäivällisiä, paljon valvomista ja vähäistä unta. Kun juna tuli matkan päätteeksi
Viipurin asemalle aamulla klo 7.15, työt rautakaupassa alkoivat jo klo 10. Jaakko kilpaili ahkerasti kotimaassa 1920-30 luvuilla ja saavutti 12 Suomen mestaruutta. Myöhemmin tuli ikämiesten Suomen mestaruus v. 1936 Tampereella ja yli-ikämiesten eli veteraanien mestaruus SM-kilpailuissa 1949 Valkeakoskella. Kilpailuja ja voittoja tuli monissa kisoissa ympäri Suomea. Sokol – juhlat voimistelujoukkueen mukana 1932 ja 1948 Prahassa olivat Jaakolle tärkeitä ulkomaankokemuksia, samoin Leningradissa 1954 pidetty voimistelumaaottelu Suomi-Neuvostoliitto, jossa hän toimi joukkueenjohtajana.

Suomen Urheilun kultaisen ansioristin myöntämisen perusteissa mainitaan seuraavaa: ”Oman aktiiviuransa lisäksi Jaakko suoritti elämäntyön teollisuuslaitosten työpaikkaliikunnan ja vapaehtoisen liikuntakasvatuksen parissa. Hän kasvatti voimistelun ohjaajana useita kilpailukykyisiä poikavoimistelijoita – myös veljeni Juhanin -, ohjasi ja valmensi seurajoukkueita useilla voimistelujuhlilla ja Suomen Suurkisoissa sekä johti yhteisnäytöksiä. Hän perusti useita voimistelujuhlia mm. Ensossa, Imatralla ja Joensuussa.”

YSTÄVÄT JA KILPAKUMPPANIT
Jaakon aktiiviuran aikaiset kilpakumppanit kokoontuivat kerran toisensa jälkeen kotiimme yhteen juhlimaan hänen syntymäpäiviään. He pitivät myös yhtä läpi vuosikymmenien monella muullakin tavalla.

PARTIOLAISINA LOPPUUN SAAKKA
Kunnaksen veljekset olivat innokkaita partiolaisia Viipurin Toimenpojissa ensin Viipurissa, sitten vielä Helsingissä. He järjestivät yhteisiä leirejä perheenjäsenilleen ja muille entisille toimenpojille vielä eläkeiässä. Sininen kaulahuivi ja ” väinämöisen lakki” oli monilla vielä tallella Helsingin seudulla asuessaan.

SUOJELUSKUNTATYÖ
Toinen tärkeä harrastus oli osallistuminen suojeluskuntatoimintaan, missä sielläkin voimisteltiin ja Jaakko sai mm. voimistelujohtajan koulutuksen. Armeijan kutsunnoissa hänet määrättiin huonon näkönsä ja silmäleikkauksen epäonnistumisen vuoksi nostomieheksi, mutta maanpuolustustyössä hän toimi talvi- ja jatkosodassa yli 4 vuotta. Tästä ajasta suurin osa kului Tainionkosken suojeluskunnan paikallispäällikkönä Vuoksenlaakson sotatoimialueella. Tässä tehtävässä hän joutui ilmoittamaan kaatuneet heidän omaisilleen ja järjesti lähes sadat sankarihautajaiset.

Isä Jaakko ja äiti Kaisu, s. Koski kihlautuivat v. 1931 ja menivät naimisiin seuraavana vuonna. Sisko Päivi syntyi 1936, minä Heljä 1942 ja veli Jaakko Juhani 1944. Sotaaikaan sisältyi monta evakkovaihetta, joista kirjoitin tämän vuoden ensimmäiseen sukulehteen. Työpaikalla sattuneen ikävän väärinkäsityksen vuoksi vasemmistolainen työläisneuvosto suorastaan pakotti syyttömän isäni eroamaan E-G:n tehtaan
liikunnanohjaajan virasta, minkä seurauksena monien vaiheiden jälkeen perheemme muutti Outokumpuun isän saatua vastaavan tehtävän siellä Outokumpu OY: ltä. Siellä kävimme koulumme ja pääsimme ylioppilaiksi. Vanhempamme muuttivat isän päästyä eläkkeelle Tapiolaan. Isä liikkui sielläkin ahkerasti lähes elämänsä loppuun asti.

KUVIA SIELTÄ JA TÄÄLTÄ

Voimisteluperinne jatkuu jälkikasvussa. Juhani-veljeni perhe muutti Australiaan, missä kolmesta lapsesta keskimmäinen Tuuli harrasti pitkään voimistelua ja olisi ollut ehdolla myös Australian valioiden valmennukseen. Tyttäremme Johannan tytär Anni on synnynnäinen liikkuja ja voimistelija. Aina kun tilanne ja tila sallii, tämä 12 – vuotias heittää kärrinpyörän tai voltin tai seisoo käsillään.

ISÄNI ELÄMÄKERRAN JÄLKIKIRJOITUS
Elämäkerrassaan isäni toteaa, että hänen aikanaan on käyty kolme sotaa, koettu monet evakkoretket ja pula-ajat. ”Tärkeintä on, että Suomi on vapaa maa ja että nyt saamme elää onnellista elämää täällä.” Ja: ”täällä voimme elää onnellisia vanhuudenpäiviä, Luojalle kiitos, ja vastaanottaa lapsiamme ja lastenlapsiamme aina
silloin, kun heille sopii. Se on onneamme.” Isäni oli miehuutensa vuosina fyysisesti ja ehkä henkisestikin voimamies, eikä ilmaissut omaa uskoaan kovin näkyvästi. Äidille kotikirkko oli läheinen jo Outokummussa. Tapiolan aikana molemmat vanhempamme osallistuivat seurakunnan toimintaan ja kävivät mukana pienryhmissä. Kun isä kuoli 86 – vuotiaana v. 1986 saatuaan sairauskohtauksen meillä Lappeenrannassa, hänen
viimeiset sanansa sitä ennen olivat: ” Mietin jaksaisinko lähteä kirkkoon.”

KUVIA MIINAN SYNTYMÄPÄIVILTÄ ERI VUOSINA:

(2 aiempaa kuvaa, 2 myöhempää eli ylemmässä täysi luku sisaruksia, alemmassa muuta jälkipolvea heidän lisäkseen) Viimeinen kuva jälkipolven kanssa ehkä Vilhelmiinan muotokuvan valmistuttua ( ks.muotokuva seinällä). Mummon syntymäpäivillä laulettiin aina hänen mielivirtensä: Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta.